Enää 2 viikkoa

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Ja paljon pitäisi mahduttaa jos monenmoista askaretta kahteen viikkoon. Kävin mm. tänään ensimmäistä kertaa Arezzon kaupunginkirjastossa. Ihan on komea paikka, näyttää vanhan tallin ja luostarin risteytykseltä. Kaveri kävi siellä etsimässä tenttikirjaa, mutta ei saanut sitä ennen huomisaamua, kun kirjastotädit eivät enää varttia ennen sulkemisaikaa viitsineet mennä hakemaan sitä varastosta. Täällä tuntuu kirjojen lainaaminen olevan yhtä hankalaa kuin yliopistollakin: pitää täyttää monimutkainen pikkulärpäke ja mennä se kädessä kirjastotätien tai setien juttusille. Sitten kaivavat sen kirjan jostain, ja antavat leimatun ja allekirjoitetun kuitin että siinä on kirjas, 8 päivää laina-aikaa. Ja kun palautat sen kirjat, ajoissa luonnollisesti, niin antavat jälleen leimallisen ja allekirjoitetun kuitin että kyllä se nyt on varmasti palautettu. Näin jokaisesta kirjasta erikseen, onneksi ei kulu yhtään paperiakaan, kun joka lainaa kohti kuluu se 3 lirpuketta. Kerroin kaverille kuinka meillä Jyväskylässä: etsit tietokannasta kirjan, hyllyn, haet kirjan, vilautat sitä lainausautomaattiin ja se ois siinä. Ja palauttaaksesi vilautat toisen kerran ja tiputat laatikkoon. Koska systeemi on täällä noin monimutkainen ja minulla tunnetusti palaa helposti proppu kaikenlaisten epämääräisten säätöhommien kanssa, niin ihmekös tuo että ensimmäisen ja ainoan kirjani sain lainaan vasta viime viikolla - silloinkin kaverin avustuksella, kun uhosin sille etten lue koko hemmetin kirjaa kun ovat aina lainassa. Eihän nyt tyhmä ulkomaalainen tajua että jos tietokannassa kirjan kohdalla lukee "in prestito", niin ei se silloin ole lainassa vaan sen voi saada lainaan. Lainassa se on vain, mikäli kyseisen tietokannassa esiintyvän sarakkeen jälkeisessä sarakkeessa on joku päivämäärä, joka tarkoittaa että siihen päivään asti kirja on lainassa. Oho, logiikkaa siis löytyy! Paitsi että minun kirjassani luki palautuspäivän kohdalla 2.8.2009, että onko se nyt sitten saatavilla vai eikö tietokanta vain ole päivittynyt? Ja mikä tyhmintä, olisin päässyt tentin läpi aivan mainiosti ilman koko typerää kirjaa, mutta tulipahan luettua. Että olen minä täällä muutakin tehnyt kuin laiskotellut, niin.

Jostain syystä suullisten tenttien jälkeen täytyy aina tulla avautumaan tänne blogiin aiheesta suulliset tentit on syvältä. Varsinkin kun niitä oli tänään kaksi - vaikka toisaalta, kun tenttipäivä on aina muutenkin niin infernaalinen niin tulipahan lahdattua kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Olin kirjoittanut professoreille että kuinkas tehdään kun on kaksi tenttiä samalle päivälle, ja IHME kyllä, vastasivat ja sovittiin että menen ensin tekemään kirjallisuuden ja sitten kirkkohistorian. Olinkin paikalla tasan 9, kuten professori oli ystävällisesti kehoittanut ja sanonut että saan tehdä tentin melko heti. Mutta itsepä hän suvaitsi tulla vasta 10.20 ja tokaisi lennossa että jospa menisit tekemään sen toisen tentin ensin. No, säädetään vaan. Menin kyttäämään toista proffaa, siellä oli vähemmän jengiä ja lista ovessa, pääsin luonnollisesti viimeiseksi, kun eihän täällä vaihtarit voi ilmoittautua tentteihin netissä kuten tavisopiskelijat ja näin ollen saada jonotusnumeroa. Ei tietenkään, ei. Kertailin muistiinpanoja ja ajattelin sitten vähän joutessani kävellä ja mennä yläkertaan katsomaan kuinka kaveri pärjää. Sattumalta siinä proffa jakeli aikoja, ja kun kysyin että milloinkas minä, niin sanoi että tule nyt, yksi tyttö ennen sinua. Oo, olipa hyvä tuuri, nyt sen teen ja sitten samalla höngällä toinen perään, sinne jäi enää kaksi ennen minua. Mutta ei, minua edeltävän jälkeen joku törkimys vain paineli nenän edestä sisään, pälpätti niin kuin jumahtanut gramofoninneula, ja ennen kuin savu ehti nousta korvistani tiedekunnan kattoa ylemmäs asetuin ovenrakoon kytikseen niin että turpaan tulee varmasti seuraavalle joka yrittää kiilata. Eikä yrittänyt, tein tentin, proffa oli kiva ja menin sitten tekemään toista. Sinnekin pääsin suhteellisen nopeasti, ja yhteen mennessä tentit oli tehty. Kaverini joutui odottamaan kolmeen, mutta läpi pääsi hänkin, ja senpä kunniaksi hörpättiin illemmalla caffè macchiatot lempikuppilassani. En jotenkin tuota tenttikulttuuria vasten yhtään ihmettele että jotkut juovat sen kahvinsa terästettynä tai juovat peräti jotain ihan muuta kuin kahvia, kyllä täytyi italialaisen kaverinkin painostuksen alla myöntää että suulliset tentit ovat syvältä ja peräti sielua raastavia. Eikä asiaa helpota sekään, että kun yksi opiskeja on proffan huoneessa piinapenkissä, toiset seisovat hiljaa käytävässä korva kiinni ovessa salakuuntelemassa.

Arezzo valmistautuu Giostra del Saracinoon, eli semmoisiin ritariturnajaisiin, joiden pitäisi olla 18.6. Kivaa, koska tuommoiset häpeninkit tuovat kaupunkiin vähän sielua. Kyllä sitä muutenkin jo herkistyy, katselen monia tutuiksi tulleita paikkoja sillä silmällä että hei hei vaan, kohtapa ei enää nähdä. Surku meinaa tulla lähtijän mieleen, vaikka kotiinpaluussakin on, sanotaanko vaikka että puolensa. :)

http://it.wikipedia.org/wiki/Giostra_del_Saracino_(Arezzo)

Antiturismia

Matka Roomasta Campobassoon alkoi lupaavissa merkeissä: pienen pieni juna tupaten täynnä ihmisiä, tosin meillä käytävään jumahtaneilla saattoi olla tunnelman puoleen hauskempaa. Äiti ja Napolin retkeltä ennestään tuttu isä olivat vastassa kämppistäni ja tämän suomalaista kummajaiskaveria, ja matka jatkui Molisen pääkaupungista kohti Limosanon vähintäänkin omintakeista pikkukylää. Kylän nuoremman väen kohtaamispaikka on ravintolahotelli Coste del lago, ja siellä vietimme paljon aikaamme mekin iltaisin. Kämppiksen alle kaksivuotias serkkulikka lienee ollut paikan nuorin vakioasiakas, joka tarjoilijaäidin työskennellessä toimi kaikkien yhteisenä maskottina. Vähän niin kuin amerikkalaisissa mafiaelokuvissa jengi hengaa jonkun sukulaisen raflassa ja syö halvemmalla, vaikka olisi tuolla nyt voinut täydenkin hinnan maksaa, pizzan tai pastan kun saa vitosella, pääruoan reilusti alle kympillä. Ruoka luonnollisesti oli erinomaista, toisin kuin jossain nimeltä mainitsemattomissa turistien pilaamissa kaupungeissa. Limosanon vanhempi väki puolestaan viettää aikaansa keskusaukiolla, sunnuntaisin kirkossa ja muulloin kirkon edessä maailmaa parantamassa. Poliisia ei kylässä juuri tarvita, sillä mustaan pukeutuvat leskimummot kyllä pitävät uuden naaman nähdessään huolen siitä että mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei pääse heidän huomaamattaan tapahtumaan. Mummoista on myös paljon iloa, yksikin lainasi meille aurinkovarjoa meren rannalle kun oma varjo oli jäänyt lukkojen taakse ja mukaan sattuivat väärät avaimet. 

Arkkitehtuuriltaan Limosano on varsin mielenkiintoinen, serpentiinitie kiemurtelee ahtaana tunnelmallisten talojen halki ja johtaa -jos autoilijan kantti kestää- kylän korkeimmalla alueella sijaitsevaan ns. vanhaan kaupunkiin, joka on parin vuoden takaisen maanjäristyksen jäljiltä melkein autio. Hirsirakenteet tukevat seiniä etteivät ne romahtaisi kenenkään niskaan, ja näillä riskikujilla on paljon hyljättyjä asumuksia. Sieltä voisi saada kesäasunnon edullisesti, vähän toista kuin (tylsä) talo Toscanassa? Maisemat ovat pakahduttavat, peltoja, metsiä, kukkuloita, kiemurtelevia teitä, keltaisia kukkia...  Muukalaisia ei siis joko juorumummoista tai muista syistä kylällä paljoa näy, tosin joskus lähiseudun tehtaassa on kiinalaisia kesätyöläisiä. Kämppis kertoi kuinka hellyyttävästi omaa murrettaan puhuva, lapseton leskivaari ja italiaa osaamattomat kiinalaiset olivat ystävystyneet ja lopulta kutsuivat pappaa isoisäkseen. 

Kivoja olivat myös kämppikseni isovanhemmat, istuivat takan ääressä, mummi herneitä ja ukki parsan varsia puhdistaen, ja juttu luisti. Ukki myös esitteli ennen lähtöäni edellisenä yönä syntyneen "ruman" karitsan ja vei katsomaan jäniksenpoikasia. Tiesi senkin kertoa että kolme eriväristä kissanpentua tietää maailmanloppua. Lampaat kävivät joka päivä ukin kanssa kävelyllä, mennessään kätevästi leikkasivat puutarhasta ylimääräiset ruohot. Lisäksi huusholliin kuului lehmiä, kanoja, jokunen kissa ja kaksi koiraa, ja varmaan sikojakin, koska jääkaappi pursusi kotitekoisista salameista ja kinkuista. Itse äitiä ei keittiössä paljoa näkynyt, mutta äidin kädenjälki sitäkin selvemmin. Kämppikseni synttärilounasta syötiin pitkään ja hartaasti!

Sitten vain keltainen Fiatti alle ja matkaan! Limosanon lisäksi käytiin kilpailevassa naapurikaupungissa Sant'Angelossa, jossa kuulema tytöt ovat tyhmiä ja pojat vielä tyhmempiä, ja pyörähdettiin myös Campobassossa, joka ei kuitenkaan ollut mitenkään erikoinen ilmestys, tavallinen iso kaupunki ja tylsiä nykyaikaisia rakennuksia. Vanhan linnankin olivat muuttaneet meteorologiseksi laboratorioksi, mokomat. Toisena päivänä käytiin Agnonessa katsomassa kirkonkellojen valimoa, joka on Vatikaanin hovihankkija ja melko todennäköisesti vastuussa Suomenkin kirkkojen kellonkilinästä. Kaupunki on aivan valtavan mutkaisen tien päässä korkealla huipulla, vähän niin kuin kaikki muutkin kaupungit Molisessa. Agnonesta matka jatkui Castel san Vincenzoon, jossa on kuuluisan luostarin rauniot Volturno-joen (krhm, ojan) rannalla. En minä niin niistä raunioista, nykymunkitkin olivat menneet puhelakkoon ja kammioihinsa mököttämään, joten parasta hupia oli oikeastaan taputella poneja ja varastaa kirsikoita. Kolmantena päivänä lähdettiin itään ja Termolin kaupunkiin merta katsomaan. Minä kävin pariin otteeseen uimassakin, italialaisia ei lapsia lukuunottamatta juuri vedessä näkynyt. Pöhköt, sehän oli lämmintä kuin mikä! 

Molisen reissusta jäi kaiken kaikkiaan hyvä mieli, ihmiset olivat taas yllätys yllätys varsin mukavia, ruoka hyvää (ja sitä todellakin oli riittävästi!) ja luonto täynnä mitä ihmeellisempiä asioita. Yksi hauskimpia oli ehkä pieni sisilisko kylpyhuoneessa: aina kun joku tuli liian lähelle, se livisti piirongin taakse ja kurkki sieltä niin että vain nenä näkyi. Limosanoa voisin melkein suositella turisteille, mutta enpä taida kuitenkaan. Turha turismi vain tuhoaisi kaiken autenttisen, houkuttelisi nurkille mafian ja intialaiset aurinkolasikauppiaat, ja ehkä joku turkkilainen pystyttäisi kylän vaarien ja kissaeläinten ihmetykseksi kebap-kioskin pääkadun varteen. Siinä sitten limosanolaiset puhuisivat hassua murrettaan ja kysyisivät silmät pyöreinä vastaantulijalta että cumme c'ti? johon vastaantulija että c'tinghe buone.  

http://en.wikipedia.org/wiki/Limosano

Konnia ja kekkereitä

Italiassa parasta ovat italialaiset - ja tietenkin kilpikonnat. Arezzossa on puisto, jonka tekolammessa asustaa okulaarihavaintojeni perusteella ainakin neljä kilpparia, kuvan konna tosin on bongattu Firenzestä. Sunnuntaina tutustuin myös kavereiden kilpikonnavauvoihin, olivat semmoisia viiden sentin mittaisia ja tavattoman söpöjä. Kaverini kertoi että hän on joskus yrittänyt tarjota kilpikonnalle jäätelöä, ja ensin se uteliaana yrittääkin sitä maistella, mutta sitten säikähtää kylmyyttä ja sujahtaa saman tien kilpeensä piiloon. Voi raasua! 

Italialaisten kanssa on hauskaa juhlia, varsinkin kun juhlien pääohjelmanumero on syöminen. Olin huhtikuussa häissä, ja siellä syötiin ensin pitkän odottelun jälkeen alkupalat vanhan linnan pihalle sijoitetusta seisovasta pöydästä, ja sisällä linnassa illan aikana eteeni kannettiin 7 eri lautasellista ruokaa. Omia synttäreitäni vietettiin toukokuun puolessa välissä, itse en tällä kertaa mitään erityisen monimutkaista viitsinyt väkertää, joten tarjosin coctail-leipiä, salaattia ja pannukakkua. Eilen päädyin sitten erän seurakunnasta tutun sedän yllätysbileisiin, tädit olivat ostaneet lahjaksi mustaa hiusväriä ja yllättäen syömiseen keskittyneet iltamat päätyivät italialaiseen iskelmä-karaokeen. Mamma mia! Itse pääsin taas oopperadiivailemaan, pakkohan se oli suostua kun ihan kädestä pitäen pyydettiin ja talutettiin estradille. 

Huhti-toukokuu on ollut kivaa aikaa, koska Italiassa on enimmäkseen ihan kunnon hellepäiviä, eikä tässä periodissa ole kuin kahtena päivänä viikossa luentoja. Tentit ovat kesäkuun puolessa välissä, ja viikon päästä olen ehkä lähdössä kämppiksen kanssa Etelä-Italiaa kiertämään, ensin hänen kotitilalleen maaseudulle ja sitten myös meren rannalle. Ärsyttävintä Toscanassa on ettei täällä ole kunnon vesistöjä että uimaan pääsisi, rannalle täytyy aina tehdä erikseen päivän reissu eikä yksin ole kivaa, rantaluigit ja vaikka mitkä yökötykset vaanivat jos ei ole kaveria mukana. Henkisesti alan jo valmistautua Suomeen paluuseen, lentolippu on ostettu ja kaveritkin täällä nyyhkyttelevät että joko sinä lähdet. Näinhän siinä aina käy, aluksi kaikki on vaikeaa, sitten on tylsää ja puuduttavaa ja hirveä koti-ikävä, mutta lopuksi on koko ajan hirveästi kaikkia juttuja mitä täytyy tehdä ennen lähtöä, enemmän kavereita ja vähemmän vapaa-ajan ongelmia, vapaa-ajasta itsestään puhumattakaan. 

Mutta ennen lähtöä aion kyllä vielä mennä puistoon kävelemään ja katsomaan kilpikonnia. 

Sisilialaisia sisiliskoja...

...ja vähän muutakin mahtuu tähän Italian eteläiseen kolkkaan. Pääsiäisen alla suunnistimme ensin ystävän kanssa Roomaan, mistä yöjunalla Calabrian Villa san Giovanniin. Aamulla kahdeksan tienoilla hyppäsimme lauttaan ja alle puolessa tunnissa saavuimme Messinaan. Sieltä matka jatkui junalla Taorminaan, jota kutsutaan mm. Sisilian helmeksi ja paikaksi, jossa on maailman kauneimmat maisemat. Serpentiinimäiset tiet johtavat rautatieasemalta kaupungin keskustaan, jonka pääkatu taitaa olla ainoa tasainen kohta kumpuilevassa maisemassa. Taormina on täynnä maiseman ihailuun soveltuvia tasanteita, joskaan rupuinen kännykkäkamerani ei ikävä kyllä välitä edes kymmentä prosenttia siitä kaikesta henkeäsalpaavuudesta, jota yhdistetty meri- ja vuorinäköala tarjoaa. Kreikkalaiselta teatterilta avautuvat parhaat maisemat, rannikko on täynnä niemiä kaupunkeineen, ja kaukana oikealla häämöttää lumihuippuinen Etna. Puhumattakaan Sisilian rehevästä ja värikkäästä kasvillisuudesta, joka näin huhtikuussa on raikkaimmillaan. Meneillään oli myös vuoden toinen appelsiinisato (1. on joulu-tammikuussa, 2. nyt ja 3. elo-syyskuussa), ja niinpä hotellissa tarjottiin aamiaisella ja muulloinkin oman tarhan hedelmistä puristettua tuoretta appelsiinimehua. Ystävällinen henkilökunta antoi vielä matkalaisille evääksi taskuun appelsiinit. Muutenkin sisilialaisten sydämellisyys on aivan omaa luokkaansa; jos vielä joskus palaan Italiaan, niin kaikki kokemisen arvoinen alkaa Napolin eteläpuolelta.

Taorminan keskustaa hallitsee idyllinen arkkitehtuuri, vaikkakin kaupunki on jonkin verran turismin pilaama, ei kuitenkaan siinä määrin missä Venetsia tai Firenze. Tavallista ruokakauppaa on vaikea löytää, ja ravintolat ovat kalliita. Kuitenkin kaupungissa riittää näkemistä ja katselemista, voi lähteä kävelylle meren rantaan tai korkeammalle vuoristoon, nauttia luonnosta ja kesällä lekotella rannalla. Mielelläni palaisin joskus Taorminaan, varsinkin kun oman matkani pilasi puolessa välin alkanut oksennustauti. Ei ollut mukavaa se, mutta paluumatka meni silti yllättävän kivuttomasti, vaikka lento Cataniasta Roomaan olikin tunnin myöhästä, minkä johdosta myöhästyimme viimeisestä junasta ja vietimme ikimuistoisen yön Fiumicinon lentokentällä värjötellen. Toscanastakin käsin Sisilia on kaukana, mutta jos Suomesta haluaa tulla Italiaan, niin saman tien voi lentää suoraan Sisiliaan. Sielläpä on kaktuksia ja pieniä vihreitä sisiliskoja.

Maaliskuun matkat

Otsikon mukaan tuli vähän reissattua maaliskuun alussa. Kävin Venetsiassa, Sienassa, Firenzessä, Pisassa, Roomassa, uudelleen Roomassa, Venetsiassa, Veronassa ja Firenzessä. Ensimmäinen Venetsian reissu kesti kaksi päivää, oltiin yötä Lidossa ja hengailtiin karnevaalihumussa. Aurinko paistoi, tunnelma oli katossa ja Venetsia juuri niin kuin pitääkin. Heti reissun jälkeen tuli suomalainen kaveri, ja heitettiin sitten päivän reissuja näihin Toscanan lähikaupunkeihin ja Roomaan. Pisa oli itselleni uusi tuttavuus, tornissa piti tietenkin käydä, ja muutenkin tykkäsin kaupungista. Naistenpäivää juhlittiin Firenzessä, ja siellä pääsivät silloin naiset ilmaiseksi Giardino di Boboliin. Samoin kävi Italian 150-vuotis itsenäisyyspäivänä (17.3) Roomassa, kun Colosseumista ei tarvinnut maksaa mitään. Oltiin serkun kanssa yötä Roomassa, ja ehdittiin sitten hyvin tutkimaan Vatikaaninkin salaiset lokerot. Toisella kierroksella Venetsiasta jäi lähinnä mieleen kermatäytteiset munkit, ja sitten Verona, jossa en ollut aiemmin käynyt.

Kahden viikon matkustelun jälkeen luennot maistuvat vähän puulta. On niillä nyt kuitenkin tullut käytyä, vaikka pääsääntöisesti naisopettajat ovat, niin kuin pelkäsinkin, tylsempiä ja ajatuskin karkailee helposti ihan muille maille vierahille. Kristinuskon historian opettaja on kuitenkin poikkeus. Kurssi on muutenkin hirmu mielenkiintoinen, ryhmässä herää ajatuksia, ja jonkin verran asiaa harrastaneena pysyn hyvin kärryilläkin, monet termit kun ovat meille suomalaisille latinalaisessa muodossaan jo vanhoja tuttuja. Itselläkin herää kurssilla paljon ajatuksia, tykkään opettajan tieteellisestä tyylistä (joka ei kuitenkaan perustu oletukselle että kristinuskohan on sitten pelkkää satua), ja jännä huomata, miten monelle katoliselle opiskelijalle monet jutut omasta kirkostaan ovat tähän asti olleet ihan pimennossa. Esimerkiksi ehtoollisoppi, mariologia ja paavin monarkian synty. Varmasti myös luterilaisille olisi uutta opittavaa, jos Suomessa edes järjestettäisiin yliopistoissa kristinuskon historiaa osana yleissivistävää opetusta. Ehdottomasti kevään helmeintä tarjontaa, leffahistorian vesittää tylsä ope, ja uuden ajan historia on vähän turhan naisnäkökulmaan keskittyvä, vaikkakin respektiä opettajalle kun on itse juuri sitä tutkinut, ja on muutenkin raudanluja ammattilainen. En vain itse jaksa keskittyä mihinkään tilastoihin, jotka esittävät pyykinpesukoneiden lisääntymisen italialaisissa kotitalouksissa 50-luvulla. Jännät Mussolini-jututkin meni ohi, kun olin juuri niiden luentojen aikana (rauta)tien päällä.

Italiassa on jo kesä, vaikka paikalliset väittää että kevät. Minulla oli tänäänkin hame ja t-paita, sukkahousutkin olisin voinut jättää kotiin. Paikallisilla näyttää olevan pitkähihaisia villapaitoja kauluspaitojen päällä + talvitakit, sekä tietysti talvisaappaat. Lämmintä on siinä 20-25 astetta, eli olenko minä hullu vai ovatko nuo muut? Puissa on kukkia, linnut laulaa, aurinko paistaa, kerjäläiset ja harvalukuiset pultsarit ovat ilmestyneet katukuvaan, ja vaatekaupoissakin alkaa olla jo väriä.

Takaisin koulun penkille

Vaikka Arezzossa ei mitään erityistä nähtävää olekaan, täältä saattaa yllättäen löytää hauskoja pikkukujia, kuten tuon kuvassa olevan. Maisema on kuin suoraan Cavalleria Rusticanasta. Helmikuussa oli välillä lämpimiä päiviä, eikä semmoisina ainakaan tehnyt mieli opiskella. Ihan hyvä vain, koska tentit ovat nyt vähälläkin lukemisella onnellisesti ohi, ja uusi lukukausi starttasi heti 1. maaliskuuta.

 Tenttien tekeminen jäi osaltani luonnollisesti viimeiselle viikolle, koska suullisten tenttien tekeminen on ärsyttävää ja niitä yrittää vältellä viimeiseen asti. Yhden jätin tekemättäkin, kirjoitin proffalle sähköpostia että kun en ole kovin hyvin valmistautunut niin en tule tenttiin, mutta tulisin kyllä juttelemaan joskus olisiko sen suorittaminen mahdollista esim. kevään tenttikaudella. Musiikin filosofia meni kivuttomasti, kun 10 minuuttia tentin alkamisen jälkeen professori tulee tervehtimään opiskelijoita, ja bongaa minut välittömästi joukosta "Ah, la finlandese!". Koska olin tehnyt kirjallisen tentin syksyllä ja saanut siitä omastakin mielestäni kohtuullisen arvosanan, professori kirjoitti vain nimensä opintokirjaan ja homma oli vartissa selvä.

Historian tenttiin taas suoriuduin ajallaan, yksi opiskelija pääsi sisälle ja uloskin, toisen ollessa sisällä proffa otti ja häippäsi tunniksi, tuli takaisin ja homma eteni kuin täi tervassa. Lopulta iltapäivällä työhuoneeseen meni joku toinen yliopiston henkilö, juttelivat tunnin, ja sen jälkeen proffa astuu käytävään päällysvaatteissaan aikomuksenaan selvästi livistää. "Et kai sinä vain ole tenttiin tulossa?" No kun olen. Lämpimiksenikös luulet minun koko päivän tässä ovesi edessä tapittaneen? Eipä siinä sitten muuta kuin vieläkin odottamaan että jospa se sitten "palaa pian", eli ainakin puoli tuntia meni hampaita kiristellessä ja kyyneleitä nieleskellessä. 

Kummallisesti tuossa odotellessa ehtii käymään kaikki mahdolliset tunnetilat läpi. Ensin jännittää, ja panikoittaa, kun ei ole oikein asiat hallussa. Sitten ehtii vielä hyvin pänttäämään ja ihan innolla opetella ne samaiset vaivaiset asiat, jotka olisi ehkä voinut opetella jo lukulomalla. Tulee vessahätä ja nälkä, kahvia ja snickersiä naamariin, enää ei viitsi lukeakaan. Kyllästyttää, ihan sama, lähdenkö pois ja pyydänkö audienssia jollekin muulle päivälle? No, kun tänne on tultu niin pitää nyt yrittää. Ärsyttää. Kaikki muut menevät ensin, kun ovat voineet ilmoittautua netissä ja ilmeisesti jokaisella on listalla oma määrätty aikansa tulla tenttiin. Tosin se lista ei ole koskaan esillä, eikä sitä kukaan näy noudattavankaan. Erasmuksille ei anneta tenttiinkirjautumistunnuksia, nehän eivät tietenkään ole samat kuin atk-tunnukset. Onko epäreilua? Tällekin proffalle kirjoitin ja sanoin että voinko tulla tentiin silloin ja silloin joka alkaa silloin ja silloin. Tule vaan, ja sitten marssitaan takki päällä käytävälle ja kysytään että et kai ole tulossa tenttiin. Argh. 

Pitkä odotus palkittiin, pääsin sisälle, ja julma kohtalo päätti että minun tulee vastata kysymyksiin semmoisista aiheista, joita on käsitelty luonnollisesti silloin kun en flunssan takia ollut luennoilla. Vaihdoin blondivaihteelle, hymyilin herttaisesti ja esitin etten nyt ihan ymmärtänyt kysymystä. Librettoon jäi arvosanaksi 25, mistä voidaan päätellä viehätysvoimani tehonneen. Oikeudenmukaisesti arvosteltuna en olisi päässyt koko tenttiä läpi. 

Siitä helpottuneena ja adrenaliinin vaikutuksen alaisena lähdin vielä toiselle laitokselle etsimään teatterikurssin proffaa, jolle olin tehnyt tentin jo syksyllä, mutta joka halusi kirjata tuloksen vasta helmikuussa. Ihme ja kyllä se olikin paikalla, tekemässä tenttiä toiselle opiskelijalle, ja sanoi että voin tulla heti hänen jälkeensä kirjoineni, eihän tuohon pitäisi mennä kuin muutoma minuutti. Siinäkin sitten odotin käytävällä sen puoli tuntia, ja pyysin anteeksi toisilta opiskelijoilta että kiilaan sisälle, ei mene pitkään. Proffa oli tietenkin hukannut kaikki paperinsa, mutta täytteli sitten hajamielisesti kaikki tiedot eikä epäillyt yhtään kun sanoin että hän oli antanut arvosanaksi 30. Siinä se sitten katseli muita arvosanojani, "mitenkäs tuo historian professori on antanut vain 25, noin huonon, onpas se ollut ilkeä", "olitkos sinä norjalainen, ai et, ahaa suomalainen. No millainen Suomi on, onko koti-ikävä? Mitä Suomessa syödään? Onko joku ruokalaji, mitä on ikävä Suomesta? Puhutkin muuten jo aika hyvin italiaa, on selvästi syksystä parantunut" ja plaa plaa plaa ainakin 15 minuuttia. Voi kuules professori, kiva ois jutella mutta kun tuolla käytävällä on noita opiskelijoita jonottamassa tenttiin, miten ois, päästetäänkö nekin joskus tämän vuorokauden puolella..? Vielä kysäisin että milloinka on tuon huonekaverin vastaanottoaika (samainen proffa jonka tenttiin en mennyt), kun olen sille yrittänyt sähköpostia kirjoittaa eikä taida mennä perille kun ei ole vastannut. "Ai no se nyt on semmoinen, ei se koskaan vastaa, yritä vaikka soittaa sille tai jotain". Haukuttuaan työkaverinsa ja viivästettyään opiskelijoita proffa lopulta kätteli sydämellisesti, toivotti hyvää jatkoa, ja onnistui kuitenkin saamaan miut hyvälle tuulelle. Mikäs se on ollessa kun tykätään, mutta voi niitä jotka eivät ole yhtä onnekkaita...

Uusi lukukausi tuo tullessaan uudet professorit, jotka ovat tässä ensimmäisessä jaksossa kaikki naispuolisia. Ihan jännä, kun syksyllä oli vain vanhoja setiä. Mikään ihan nuori ei ole kirkkohistoriankaan opettaja, mutta kurssi vaikuttaa lupaavalta. Sain jo kehuja kielitaidostani, sen sijaan vasta kolme päivää sitten saapunut itävaltainen vaihtari oli ihan pihalla. Alussa aina vaikeaa, tutustuin kuitenkin tähän uuteen tyttöön ja koetin lohduttaa että kyllä se siitä. 

Tenttiperiodin päättymistä juhlistan lähtemällä japanilaisen kaverini kanssa Venetsian karnevaaleihin. Sen jälkeen tuleekin Suomesta kavereita, niin että kahden viikon oma loma luennoilta odottaa. Mitäs laittavat luennot niin tiivisti ja miun parhaaseen matkusteluaikaan, ei oo minun vika. Onneksi ei ole kuitenkaan luentopakkoa, ja saahan noita muistiinpanoja italialaisilta. 

Kaikki tiet vievät Roomaan...

...varsinkin rautatiet. Parasta Arezzossa on se että täältä pääsee helposti pois. Halvimmillaan menolippu Roomaan maksaa 12,50 e, tosin junassa joutuu sitten istumaan 2,5 tuntia. Tammikuu Roomassa on kuin Suomen huhtikuu: ulkona tarkenee eikä ole liian kuuma. Palatiumilla kasvaa mandariineja eikä turistejakaan ole liikaa. Napolin jälkeen Rooma vaikutti suorastaan rauhalliselta, mutta jos ei sitä rakennettu päivässä niin ei sitä kyllä päivässä nähdäkään. Palatium ja Colosseum lohkaisivat yllättävän paljon aikaa, ja vaikka kävely Tiberin rannalla olikin antoisaa, vei siirtymä Vatikaaniin kuitenkin niin pitkään, että Pietarinkirkko sai päteä iltatunnelmassa. Roomassa on jotain erikoista, tuntui kuin olisin käynyt siellä aiemminkin. Ja niinhän minä tavallaan olenkin: historian tunneilla, Hollywoodin klassikoissa, kaunokirjallisuudessa, Asterixin kanssa...

Helmikuu on Italiassa tenttikuu. Kieliopin tentin tekaisin jo tammikuun puolella. Viikkoa ennen tenttiä piti palauttaa opettajalle n. 100 sivua tehtäviä. Kirjallisen tentin tekemiseen oli aikaa tasan 40 minuuttia, ja tehtävät oli tyyppiä kumpi on oikein, d'accordo vai daccordo, aqua vai acqua. Vähän verbin taivutusta, ja lopulta "räpsi pilkkuja minne huvittaa"-tehtävä, joka jäi ajan rajallisuuden vuoksi kesken. En ollut varautunut tekemään suullista tenttiä samana päivänä, mutta opettaja oli varsin reilu meitä erasmuksia kohtaan ja salli meidän tehdä suullisen saman tien alta pois. Pitihän sitä sitten yrittää, varsinkaan kun ei ollut mitään hajua milloin muulloin sen olisi voinut tehdä. Yllätyin vähän kun en saanutkaan tehdä tenttiä samalle opettajalle jonka kursseilla olin istunut, mutta hyvä vain, koska se on vähän pelottava ja tämä toinen oikein kiltti. Se korjasi kirjallisen tentin siinä samalla kun kyseli tyhmiä, tyyliin kuinka monta relatiivipronominia on italian kielessä, missä sanoissa esiintyy geminaattoja, milloin käytetään heittomerkkiä jne. Akselilla 18/30 sain 21, eli olisin ehkä voinut ottaa tenttiin lukemisen vieläkin muutomaa pykälää rennommin. :P Tehty kuitenkin, phuh, ja nyt on edessä vielä 3 muuta tenttiä. Opiskelumotivaatio tällä hetkellä ihan nolla, koska olen jo unohtanut kaiken mistä syksyn luennoilla puhuttiin, ja olisi jo kivaa päästä uusille luennoille.

Helmikuu toi tullessaan auringon, ja olen taas alkanut tehdä pitkiä kävelyretkiä ympäri Arezzoa. Se on huomattavasti mukavampaa kuin opiskelu! Arki alkaa sujua jo ihan rutiinilla, ruokakaupat ovat tulleet tutuiksi, ja löydän heti oikealle hyllylle ilman että joudun tuskailemaan että eikö nämä typerät italialaiset käytä smetanaa, tai mistä saa Maizenaa jne. Kämppisten kanssa on mukava jutella, ja tuntuu että kielikin soljuu jo vapaammin mitä ennen Joulua. Illat kuluvat keittiössä turisten, joskus tehdään yhdessä ruokaa. Evankeliselta kirkolta olen löytänyt paljon itseni ikäisiä kavereita, joiden kanssa tulee tehtyä kaikkea mahdollista kivaa kodin ulkopuolella: peli-iltoja, shoppailua, eläinpuistoja, kävelyretkiä jne. Seurakunnassa näkee monen ikäisiä ihmisiä ja persoonia, pääsee helposti sisälle ruokakulttuuriin (koska minut kutsutaan usein jonkun kotiin lounaalle) ja osalliseksi koko Italialaisen elämän kirjosta. Yliopistolla sen sijaan ei ole kovin helppoa luoda kontakteja. Ainoat moikkaustutut ovat yllättäen toisia erasmuksia, kämppiksiä tai seurakuntakavereita. Abruzzolainen kämppikseni kertoi että kahden vuoden aikana hän ei ole onnistunut saamaan yliopistolta yhtään toscanalaista kaveria, muualta tulleita kyllä. Suurin osa Arezzon opiskelijoista on kuitenkin toscanalaisia, moni kulkee junalla tai linja-autolla pienemmistä lähikunnista, ja senpä vuoksi yliopistolta tuttuja naamoja näkee vapaa-ajalla harvoin keskustassa. Kyllähän noihin toscanalaisiinkin varmasti tutustuisi, jos jaksaisi hillua niiden kanssa mielenosoituksissa, leffailloissa ja bileissä, mutta en minä ainakaan jaksa nähdä niin suurta vaivaa väkisintutustumiseen, varsinkin kun ihan mukavia kontakteja on syntynyt luonnollisestikin. Aika samalla tavalla italialaisiin tutustuu kuin suomalaisiinkiin, itse kun höpisee niitä näitä mukavia niin kyllä se toinenkin yleensä siitä lämpenee juttelemaan, ja jos ei lämpene niin se on sitten sen ongelma. :)