Punainen matto johtaa Jouluun

Joulutunnelma alkoi ilmestyä katukuvaan jo lokakuun lopussa. Keskustassa on kolmessa pisteessä kiinteät joulumarkkinat, joilta voi ostaa vaikka pipoja tai kaulaliinoja, koruja, ruokaa ja muuta mukavaa. Yksi kauppa myy pelkkiä joulukoristeita, uskomaton bisnes, mutta ilmeisen kannattava! Enkä minä oikein ymmärrä noita metritolkulla jalkakäytäville kiinnitettäviä punaisia mattojakaan. Hienojahan ne ovat ja mukavia kävellä, mutta likaantuvat helposti.

Joulu tuntuu myös opiskelijan arjessa. Lukuloman aikana ei ole luentoja, fiksu opiskelija koettaisi metsästää kirjoja, laiska hengaa kotona ja katsoo leffoja tai pelaa tietokonepelejä. Onhan tässä toki vielä aikaa, kun varsinainen tenttikausi on vasta helmikuussa. Pieni stressihän tunnetusti parantaa suorituskykyä...

Marraskuu on Italiassa ihan yhtä tyhmä, pimeä ja kylmä kuukausi kuin Suomessakin. Ja jotenkin turha. Ihan hyvä veto italialaisilta pistää lukuloma marraskuulle, sen voi viettää talviunta nukkuen ja voimia keräten tulevaa juhlakautta varten. Tosin täytyy huomauttaa, että suurimmalla osalla italialaisia opiskelijoita on tänäkin aikana luentoja. Minun kaikki kurssini vain sattuivat ajoittumaan syksyn ensimmäiselle periodille, ja 1,5 kk:n aikana tuli istuttua luennoilla saman verran kuin Suomessa koko 4 kk:n syyslukukaudella.

Italialaiset ovat sitä mieltä, että Napoli on Italian joulukaupunki numero 1. Sinne suunnistan minäkin, toivon vain että Vesuvius jatkaa kiltisti uniaan kuten tähänkin asti. Eikä siitä Camorrastakaan niin väliä...

Byrokratiaa kofeiinin nimeen

Kampuksella ei ole kahvilaa tai ruokalaa, mutta kivoja automaatteja kylläkin. Croisantteja, suolakeksejä, sipsejä ja suklaata pohjalle ja kahveet päälle. Automaatissa on valinnanvaraa, kofeiinillista, kofeiinitonta, orzoa, maidolla tai ilman, suklaakahvia, kaakaota ja jopa teetä. Vau. Peri-italialaista olisi vielä tempaista rööki siihen lopuksi ja mennä joukon jatkoksi luomaan savuefektejä sisäänkäytien liepeille, luentosaleissa kun on tupakointi sakon uhalla kielletty. Kyllä noilla eväillä jaksaa luennoilla istua, varsinkin kun keskellä luentoa ovat tottuneet pitämään sen tupakanmittaisen tauon.

Byrokratian kannalta infernaalisin juttu on ollut Learning Agreementin kanssa paikasta toiseen juoksentelu. En mahda käsittää että mitä ihmettä varten eto paperiin tarvitsee neljä eri allekirjoitusta, ja miksi se ei kulje itsekseen instituutioissa vaan opiskelijan pitää sitä kiikuttaa edes takas? Suomessa ensin amanuenssin ja kv-toimiston nimet, sitten papru lähti postissa Italiaan. Täällä se oli ensin toimitettu Sienan päähelv...siis kv-toimistoon, minne ei ilman ajanvarausta tavallisella vaihtarilla ole mitään asiaa. Lopulta pitkän sähköpostiruljanssin jälkeen tuli asiaan joku roti, ja lähettivät paperin Arezzoon. Ja voi riemun päivää, eihän sille oltu täällä päässä tehty yhtään mitään, vähemmällä olisin päässyt jos olisin kuljettanut sitä alusta alkaen itse mukanani! Paperin sain kuitenkin haltuuni, ja sitten piti lähteä metsästämään ihan vain varta vasten tehtävään valittua tutor-opettajaa, jolla ei tunnu olevan muuta funktiota kuin olla aina kadoksissa eikun siis allekirjoittaa Learning Agreement lukematta sitä. Jes, nyt se on tehty, paperi takaisin toimistoon ja siellä sitten rekisteröivät minut kursseille.

Tai sitten ei. Kaikki kurssitpa eivät toteudukaan joko tutkijoiden lakon takia tai muista syistä. Tai sitten niiden nimet ovat muuttuneet. Täytäpä siis Learning Agreementin muutoslomake, metsästä siihen samaiset nimet ja palauta ennen dead linea. Koska yliopiston nettisivut ovat kaikkea muuta kuin selkeät ja opintojen suunnitteluun saa hyvinkin varata aikaa jokusen tovin, niin enhän minä sitä tietenkään ajoissa tehnyt. Parin erehdyksen jälkeen opin ettei edes Arezzon kv-toimistoon marssita ihan milloin sattuu: auki se kyllä on joka päivä 10-13, mutta opiskelijat saavat mennä sinne vain maanantaisin ja torstaisin. Ensimmäinen yritys maanantaina: tutor-opettajaa etsimään ja sitten papereiden kanssa toimistoon. Vaan eipä löydy tutor-opettajaa, ja stressi vain kasvaa, kun on enää yksi mahdollisuus paperin palautukseen. Tiistaina uusi yritys, tällä kertaa menestyksekäs. Mukavan diplomaattisen rupatteluhetken ohessa sain puuttuvat allekirjoitukset, ja lopulta tänään torstaina sain Learning Agreementin pois käsistäni. Hetkeksi vain, sillä se pitää vielä lähettää Suomeen, ja ilmeisesti halajavat vielä lisää allekirjoituksia tähän muutoslomakkeeseen.

Opiskelua ja opiskelua

Syksyn luentojen ollessa puolessavälissä oli hyvä ottaa pieni tauko ja lähteä Suomesta tilattujen kavereiden kanssa vähän Italiaa kiertämään. Viidessä päivässä tuli nähtyä Arezzo, Firenze, San Marino, Venetsia ja Milano. Itse reissusta ei tässä sen enempää, jos vain flunssa ja vesisade eivät olisi pilanneet kaikkea niin se olisikin ollut liian täydellisen mukava. Tarpeeksi vaikeaa oli nytkin sopeutua taas harmaaseen akateemiseen arkeen. 

Kuvassa näkyvä opperataiteen suuri pyhäkkö olikin ulkoisesti vähän pettymys: mitäs siitä jos siellä onkin mahtava akustiikka, mutta kyllä esimerkiksi Mariinski-teatteri ihan tuossa rajan tuntumassa on paljon nätimpi. La Scalaanhan ei lyhyellä varoitusajalla edes pääsisi sisälle, ja vaikka pääsisikin, niin tuskin sieltä enää tuttuja löytyisi. Toscaninin legendaariset ajat ovat muisto vain... Oopperan puoti oli ihan pohjanoteeraus: kallista krääsää, kuten kyniä, paperilehtiöitä, juomalasinalusia, kaikissa kuva-aiheina joko vanhat ulkosivua koristaneet keltaiset julisteet tai Maria Callasin pärstä. Callashan ei ole mitenkään missään piireissä mitenkään yliarvostettu, ehe ehe? No jotain piti kuitenkin saada, ostin magneetin. Siinä on yksinkertaisesti kuva yksinkertaisesta La Scalasta. Pääsee Elviksen viereen jääkaapin oveen. 

La Scalan kaupasta saakin hyvän aasinsillan tämän päivän varsinaiseen aiheeseen, eli ensimmäiseen suorittamaani tenttiin. Putiikissa nimittäin oli myynnissä teatterihistorian professorini kirjoittama kirja, sen verran suolaiseen hintaan vain että ei ihan jaksanut liimautua mukaan. Tänään sitten rykäisin samaiselle proffalle kaiken minkä luentojen ja yleissivistyksen perusteella tiesin 1900-luvun avantgardesta ja teatterin kehollistumisesta, ja lieneekö sitten Erasmus-statukseni vai luontainen viehätysvoimani painanut vaakakupissa enemmän, sitä en tiedä, mutta 30 pistettä se siitä kirjoitti. Kertoivat toverit opiskelijat myöhemmin käytävässä että parempaa et muuten ois voinu saadakaan. Ihan kiva siis, siihen nähden että ennen tenttiaamua en ollut pitänyt kädessäni yhtäkään pakollisista kolmesta tenttikirjasta. Joku puolalainen tyttö sitten kannusti siinä aamulla ja sanoi että jos et ole lukenut kirjoja niin uusintaan pääset takuulla. Itse se oli tentin jo tehnyt, ja iski minulle kahden kirjan valokopiot kouraan. Luehan tästä, suden suuhun vaan. Minähän luin, ja susi oli kiltti. 

Ainoa mikä pännii on tämä tenttisysteemi kokonaisuudessaan. Kirjalliset tentit on kivempia, monestakin syystä. Syy nro. 1 on se että olen ujo suomalainen ja ujot suomalaiset tekevät mieluummin kirjallisia tenttejä. Nro. 2 on se että jos tentti alkaa klo 9 niin se loppuu viimeistään klo 13. Nro 3: Suullinenkin tentti voisi olla ihan jees, jos sen suoritusaikoja olisi jotenkin etukäteen porrastettu; lista kiertämään, kuka tulee 10, kuka 10.30, kuka 11 jne. Mutta ei. 

 Tänään olin kilttinä tyttönä tasan klo 9 (no ok, 9.05) proffan oven edessä tapittamassa, muutoma muu oli siinä ennen. Parin tunnin päästä alkoi näyttää siltä että kohta pääsen minäkin, mutta sitten siihen hönkäisi paikalle joitain tyyppejä lennosta ja tunkivat sisälle ilman mitään odottelua. Reilu kerho kiittää. Neljännellä tunnilla lykästi, jälkeeni jäi enää yksi opiskelija, joka tosin joutui odottamaan vielä vähän lisää, koska minun jälkeeni proffa piti tauon. Kuria ja herra(i)n pelkoahan tuo kapinoiville opiskelijoille opettaa, mutta joku raja sentään. Menepä sanomaan tiedekunnan johtajalle että tuo teidän tenttisysteemi on vuodelta aatami ja eeva. Eräs proffa oli jopa sitä mieltä, että kirjallinen tentti sopii epätasa-arvoiseen ja kilpailuhenkiseen protestanttiseen kulttuuriin, mutta täällä katolisessa Italiassa kaikki ovat tasa-arvoisia ja suullinen tentti on kaikkein oikeudenmukaisin arviointimuoto. No, entäs jos ei opiskelijan pärstä miellytä? Tai se vaikka änkyttää? Tai on niin vatsa kuralla ettei saa sanaakaan sanotuksi? Tasa-arvoa todellakin. 

Luennot loppuvat ensi viikon jälkeen, ja sitten alkaa tenttikirjojen pänttääminen. Jos niitä mistä saa. Kirjasto ei tunne käsitettä lukusalikappale, jokaista kirjaa on maksimissaan yksi nide ja sekin koko ajan 8 vuorokauden lainassa. Piratismi ja kopiointi sekä valokopioitujen kirjojen kauppa käy kuumana. Vähän otti aivoon myös se, että esim. googlen kirjahaussa löytyy hyvällä tuurilla ihan oikea tenttikirja, mutta sitten siitä on tekijänoikeuksiin ja muihin syihin vedoten saatavilla vain arvauskoneen avulla poimittuja epämääräisiä pätkiä. Ottaa niin aivoon tuommoinen, tenttikirjat on ylihinnoiteltuja ja akateeminen kirjastolaitos rappiolla. Esimerkiksi jotain Harry Potteria voi lukea ilmaiseksi netistä, pistäkäähän akateemikot paremmaksi! Tai no, ilmeisesti alan pikkuhiljaa yhtyä tähän arezzolaiseen lakkoilumeininkiin, ja olen sitä mieltä, että kyllä valtion pitäisi maksaa akateemikoille ihan kunnon palkkaa sekä tutkimuksesta että luennoista. Eivätpähän sitten ole vuorostaan riistämässä opiskelijoita tieteellisen hömppäkirjallisuuden megalomaanisilla hinnoilla. 

Opiskelua

Vaihtarin opiskelijaelämä Arezzossa alkaa kuvassa näkyvästä kellopalatsista. Sinne menin sanomaan että heippa, olen Anne Suomesta ja täällä ollaan. Sain mukaani infolomakkeen ja varsin ystävällisen vastaanoton. Sienassakin olisi voinut kirjautua yliopistoon, mutta siellä oleva KV-toimisto on niin täynnä pöllämystyneitä erasmuksia, että sinne pääsee vain ajanvarauksella. Netistä voi varata 15 minuutin audiensseja, helppoa ja kätevää jos sen tietää? Voi myös seistä tunnin jonossa ja sitten ulvotaan päin naamaa että tyhmä ulkkis, varaa aika! Eivät siis vissiin hoe turhaan että kannattaa lukea niitä yliopiston nettisivuja, vaikka ne ovatkin sekavat ja italiankieliset. Arezzon tiedekunnalle kyllä plussaa siitä, että niiden tiedot löytyvät myös englanniksi.

Näyttäytymisen jälkeen kävin hommaamassa Agenzia delle entratesta Codice Fiscalen. Rautatieaseman vieressä oleva paikka näytti ihan suomalaiselta Kelalta, näytin siellä passia, ja saman tien tietokone arpoi tiedoistani C.F:n eli italialaisen sosiaaliturvatunnuksen. Sain siitä todistukseksi leimallisen paperin, homma ei maksanut mitään ja tiskillä palveli ihan mukava nainen. C.F.a tarvitsee jos haluaa avata esim. pankkitilin Italiassa, tai ostaa prepaid-liittymän matkapuhelimeen (tosin itse ostin prepaidin jo Sienassa, onnistuu passia näyttämällä). Minä olen tarvinnut C.F.a tällä hetkellä vain vuokrasopimukseen, enkä aio avata pankkitiliä tänne, kun IBAN-maksut hoituu verkkopankissa EU-maissa maksutta.

DSU on vähän niin kuin ylioppilaskunta Suomessa, sieltä saa ruokakortin ja ruokalippuja Mensaan. Yksi ruokalippu maksaa 2,50, ja sen edestä saa kyllä syödä kuin hevonen. Arezzossa ei ole omaa opiskelijaruokalaa, vaan 12-14.30 (eli luentojen aikaan) päivystää sairaalan Mensa, ja illalla 19-21 rautatietyöläisten Mensa. Mensat ovat auki myös viikonloppuisin, mistä plussaa Italialle. Miinusta siitä että varsinkin sairaalan lafka on kaukana kampukselta. DSU:lta saattaa saada myös muunlaisia opiskelijakortteja, joilla saa alennusta esim. elokuvista, kulttuuririennoista, urheilusta (Uimahalliin on sama systeemi kuin Venäjällä, että pitää olla joku lääkärintodistus. No ei koske minua, kun en harrasta liikuntaa.) ja vissiin alle 25-vuotiaat paikallisliikenteestä. Täällä siis ei ole yhtä kaikkivoivaa opiskelijakorttia niin kuin Suomessa.

Parin viikon kuluttua ilmoittautumisestani sain opintokirjan ja useana kopiona virallisen paperin, joka todistaa minut Sienan yliopiston vaihtariksi. Opintokirjassa on irtirevittäviä sivuja, jotka professorien täytyy täyttää ja toimittaa tänne Arezzon KV-toimistoon suoritettuani kurssin. Lopulta sitä kirjaa leimaillaan mm. kirjastossa, että olen varmasti palauttanut kaikki lainat, ja miljoona muutakin leimaa siihen vissiin tarvitaan, ennen kuin päästävät minut täältä pois.

Kirjastossa pitää jättää laukku lukolliseen kaappiin, että kirjaston kirjat eivät vahingossa lentäisi laukkuun ja pakenisi maailmalle. Sieltä saa myös automaatista kopiokortin, joka toimii kahdessa kopiokoneessa sekä yhdessä (antiikkisessa) tulostimessa. KV-toimistosta saa myös wireless-verkon tunnukset, joilla pääsee käyttämään noita tulostushärveleitä ja facebookkaamaan yliopiston tiloissa. Eiku...

Kurssien tiedot löytyvät netistä kun oikein etsii kissojen ja koirien kanssa. Eivät kyllä ole ihan ajan tasalla, joten käytännössä valkkailin niitä kursseja, joille on merkitty alkamispäivä sekä luentosali. Heti ensimmäisenä koulupäivänä minulle selvisi, että kurssit eivät ainakaan ole aiemmin ilmoitetuissa saleissa vaan Luoja ties missä. Onneksi hokasin, että aulassa on porttieeri, jolta voi kysyä luokkatietoja professorin nimeä vastaan. Toimii yleensä, muttei aina. Lisähämminkiä aiheuttivat luentosaleja valtaavat opiskelija-aktivistit, jotka kapinoivat hallituksen uudesta yliopistolaista johtuvan tutkijoiden lakon vuoksi. Mikäli ei sopua synny, keväällä jää moni kurssi pitämättä, sillä tutkijat eivät pidä luentoja ellei heille makseta siitä erikseen.

Kursseille ei myöskään ilmoittauduta, mikä on sinänsä aika pöhköä, koska nyt 5 hengen ryhmä istuu sadan hengen auditoriossa ja päin vastoin. Tästäkin logiikasta - tai sen puutteesta - saattaa osittain johtua luokkien järjetön vekslailu. Onneksi Arezzon HTK on pienen pieni: vain kaksi mahdollista rakennusta joista löytyy luentosaleja.

Tähän mennessä olen tykännyt kursseista ja proffista, varsinkin yksi on ihana kun se diggaa suomalaisia säveltäjiä ja tietää Suomesta muutakin kuin että siellä on lunta ja Joulupukki. Joka ikinen luento on tullut viittauksia Suomeen, ja kyllähän semmoinen aina vaihtarin sydäntä lämmittää. :)

Kielikurssilla Sienassa

Kuvassa oleva Università per Stranieri di Siena (eli ulkkisyliopisto, suomeksi olisi varmaan poliittisesti korrektimpaa sanoa kansainvälinen yliopisto) järjestää yhdessä Sienan yliopiston (Università degli Studi di Siena) kanssa kielikursseja mm. maisteri- ja Erasmus-opiskelijoille. Ensimmäisenä päivänä oli tasokoe, joka määritteli sopivan ryhmän. Opetus oli laadukasta mutta samalla rentoa, aikaa riitti mm. kaupunkiekskursioille. Myös suulliseen kielitaitoon panostettiin selvästi enemmän kuin suomalaisessa kielioppiin rähmällään nojaavassa opetuskulttuurissa. Kurssi kesti tasan kuukauden, lopuksi oli kirjallinen ja suullinen koe. Olin olevinani fiksu kun päätin mennä kurssille ennen varsinaisten opintojen alkamista, mutta sepäs osoittautuikin suorastaan nerokkaaksi ratkaisuksi. Sain hengailla kuukauden Sienassa ilman ihmeempiä velvollisuuksia, tutustua rauhassa maahan ja sen arkeen, aikaa riitti iltapäivisin pitkille kävelyretkille ja vaikka siestan viettoon. Kielestä karisivat kesän ruosteet ja konjunktiivikin alkoi taipumaan. 

Ulkkisyliopistolla tapaa monenkirjavaa porukkaa. Se on sitä maailmankansalaisuutta se. Ennakkoluulot karisevat ja on hauska kuunnella miten italiaa mongerretaan saksalaisella, ranskalaisella tai vaikkapa kiinalaisella aksentilla. Suomalaisillahan ei mitään aksenttia olekaan, tai mistäs nää sen tietää, kun satuin olemaan jalon ja itsepäisen kansamme ainoa edustaja. 

Vaaranahan tuollaisilla kursseilla on se, että maailmankansalaiset puhuvat keskenään tämän päivän globaalilatinaa eli englantia, mutta meidän ryhmässä oli kiitettävästi yritystä selvitä pelkällä italialla. Toinen riski on lähteä rymyämään kaiken maailman Erasmus-pippaloissa; mikäs siinä jos semmoiset kolahtaa, mutta itse olen varmaankin liian vanha ja sovinnainen ja katselen mieluummin vaikka maisemia kuin parikymppisten kakaroiden örveltämistä. Kovin syvällisiä ihmissuhteita ei kurssilla muodostunut, mutta olenkin tullut tänne tutustumaan italialaisiin. Tärkeää ja merkityksellistä oli kuitenkin jakaa muukalaisuuden tunne heti alkumetreillä muiden samassa veneessä olevien kanssa, ja kyllähän se vähän haikealta tuntui luopua tutuista kasvoista ja vaihtaa itse kaupunkia. Ilmapiiri oli viimeisellä viikolla rento, ja yleisön pyynnöstä pidin pienen konsertin luokan edessä. :) 

Ennen lähtöä ja asumisesta

Uhosin kaikille lähteväni  perjantaina 3.9. Samaisen viikon maanantaina iski pienoinen paniikki, kun ei Sienan yliopistolta kuulunut mitään tietoa asuntolapaikasta. Lentoakaan en uskaltanut varata, kun budjettiluokan yöpyminen toscanalaisessa roskiksessa ei vastaa käsitystäni mukavasta ekstremestä. Alkoi armoton surffaus netissä, kirjoitin kymmeniä viestejä, ja torstaina sain ainoan vastauksen myötä asunnon. Perjantaina varasin lennon, sunnuntaina laskeuduin Roomaan ja junailin itseni Sienaan. Maanantaina alkoi kurssi, niin että turhaan tuli panikoitua, hyvin kerkisin!

Tiedoksi siis Sienaan halajaville: yliopistolle on ihan yksi lysti asuuko vaihtari rodessa vai hotellissa, kannattaa hyvissä ajoin surffailla sanakirjan kanssa sivuille www.easystanza.it tai www.uniaffitti.it. Näin myös varmimmin vältyt joutumasta Chinatowniin ja saatat parhaassa tapauksessa jopa oppia kotonasi italiaa.

Viiden yksiövuoden jälkeen soluelämä kiinnosti kuin kilo turvetta. Kummasti sitä vaan kuitenkin nöyrtyy ja sopeutuu kun ei ole muitakaan asumismuotoja tarjolla. Yksityisyys maksaa, eikä italialaisilla tunnu olevan semmoiselle edes käyttöä. 300 euroa soluhuoneesta on aika normi, päälle muut einekset, kuten kaasu ja sähkö, 20-50 euroa kuussa. Huoneet vuokrataan pääsääntöisesti kalusteittuna, esim. patja ja tyyny lasketaan kalusteiksi mutta peittoa ei. Telkkaria löytyy ja langatonta nettiä, pesukonetta ja (kämppisten) astioita. Tytöt ovat suosittuja asuntomarkkinoilla, varsinkin luigimarcoginofabiopiero yms. osoittivat suurta kiinnostusta kämpänhakuilmoitustani kohtaan. Sienassa jaoin 180 neliötä tytön ja pojan kanssa. Pakon edessä kelpuutin mieskämppiksen, mutta hänpä olikin herrasmies ja kuukausi sujui varsin ongelmattomasti. Mitä nyt aamulla en paljon viitsinyt hiipparoida yhteisissä tiloissa paplarit päässä ja kalsarit jalassa. Arezzossa asun 3 tytön kanssa, asunto ja huone huomattavasti pienemmät, mutta vuokra sama. Molemmat asunnot sijaitsevat keskustassa, mikä tarkoittaa sitä että säästyneet bussirahat voi käyttää vaikka jäätelöön.

Todellakin kalsarit, sillä italialaiset talot on kylmiä. Lattiat on marmoria, ja jengi liikkuu sisälläkin kengät jalassa. Lattioilla ei pidetä mattoja, eikä herkkiä suomalaisia varpaita vaikka ne olisi kuorrutettu villasukilla. Vähän kämäisempäähän täällä on mitä Suomessa, mutta Venäjään verrattuna ihan siistiä. Homeallergiset älköön vaivautuko.

Saatteeksi

Vänkyröin pitkään blogin pitämistä vastaan. Itsehän en mokomia lue, varsinkin matkablogit aiheuttavat näppylöitä ja hampaidenkiristystä. Satuin kuitenkin huomaamaan vaihtoon lähtijän muistilistalta, että pakollisen vaihtoraportin voi korvata pitämällä vaihtoblogia. Siitä siis yli mistä aita on matalin.

Myönnettäköön, että joskus tekisi mieli raportoida näkemäänsä ja kokemaansa laajemmin kuin Facebookin statuspäivitys sallii. Paljoa ei mahdu myöskään maisemapostikorttiin. Luovutan suosiolla ja siirryn tänne jaarittelemaan.

Tämän blogin tapahtumat sijoittuvat pääsääntöisesti Sienaan (syyskuu) ja Arezzoon, joissa vietän lukukautta 2010-2011. Vaihtarileiman takalistoon lätkäisi Jyväskylän yliopisto, joka toivoo minun humputtelun ohella suoriutuvan kunnialla italian kielen ja kulttuurin aineopinnoista. Näissä jaloissa pyrkimyksissä minua ohjailevat jo kunnioitettavaan ikään ehtinyt Università degli Studi di Siena ja hänen filologinen tiedekuntansa Arezzossa.