Matka Roomasta Campobassoon alkoi lupaavissa merkeissä: pienen pieni juna tupaten täynnä ihmisiä, tosin meillä käytävään jumahtaneilla saattoi olla tunnelman puoleen hauskempaa. Äiti ja Napolin retkeltä ennestään tuttu isä olivat vastassa kämppistäni ja tämän suomalaista kummajaiskaveria, ja matka jatkui Molisen pääkaupungista kohti Limosanon vähintäänkin omintakeista pikkukylää. Kylän nuoremman väen kohtaamispaikka on ravintolahotelli Coste del lago, ja siellä vietimme paljon aikaamme mekin iltaisin. Kämppiksen alle kaksivuotias serkkulikka lienee ollut paikan nuorin vakioasiakas, joka tarjoilijaäidin työskennellessä toimi kaikkien yhteisenä maskottina. Vähän niin kuin amerikkalaisissa mafiaelokuvissa jengi hengaa jonkun sukulaisen raflassa ja syö halvemmalla, vaikka olisi tuolla nyt voinut täydenkin hinnan maksaa, pizzan tai pastan kun saa vitosella, pääruoan reilusti alle kympillä. Ruoka luonnollisesti oli erinomaista, toisin kuin jossain nimeltä mainitsemattomissa turistien pilaamissa kaupungeissa. Limosanon vanhempi väki puolestaan viettää aikaansa keskusaukiolla, sunnuntaisin kirkossa ja muulloin kirkon edessä maailmaa parantamassa. Poliisia ei kylässä juuri tarvita, sillä mustaan pukeutuvat leskimummot kyllä pitävät uuden naaman nähdessään huolen siitä että mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei pääse heidän huomaamattaan tapahtumaan. Mummoista on myös paljon iloa, yksikin lainasi meille aurinkovarjoa meren rannalle kun oma varjo oli jäänyt lukkojen taakse ja mukaan sattuivat väärät avaimet.
Arkkitehtuuriltaan Limosano on varsin mielenkiintoinen, serpentiinitie kiemurtelee ahtaana tunnelmallisten talojen halki ja johtaa -jos autoilijan kantti kestää- kylän korkeimmalla alueella sijaitsevaan ns. vanhaan kaupunkiin, joka on parin vuoden takaisen maanjäristyksen jäljiltä melkein autio. Hirsirakenteet tukevat seiniä etteivät ne romahtaisi kenenkään niskaan, ja näillä riskikujilla on paljon hyljättyjä asumuksia. Sieltä voisi saada kesäasunnon edullisesti, vähän toista kuin (tylsä) talo Toscanassa? Maisemat ovat pakahduttavat, peltoja, metsiä, kukkuloita, kiemurtelevia teitä, keltaisia kukkia... Muukalaisia ei siis joko juorumummoista tai muista syistä kylällä paljoa näy, tosin joskus lähiseudun tehtaassa on kiinalaisia kesätyöläisiä. Kämppis kertoi kuinka hellyyttävästi omaa murrettaan puhuva, lapseton leskivaari ja italiaa osaamattomat kiinalaiset olivat ystävystyneet ja lopulta kutsuivat pappaa isoisäkseen.
Kivoja olivat myös kämppikseni isovanhemmat, istuivat takan ääressä, mummi herneitä ja ukki parsan varsia puhdistaen, ja juttu luisti. Ukki myös esitteli ennen lähtöäni edellisenä yönä syntyneen "ruman" karitsan ja vei katsomaan jäniksenpoikasia. Tiesi senkin kertoa että kolme eriväristä kissanpentua tietää maailmanloppua. Lampaat kävivät joka päivä ukin kanssa kävelyllä, mennessään kätevästi leikkasivat puutarhasta ylimääräiset ruohot. Lisäksi huusholliin kuului lehmiä, kanoja, jokunen kissa ja kaksi koiraa, ja varmaan sikojakin, koska jääkaappi pursusi kotitekoisista salameista ja kinkuista. Itse äitiä ei keittiössä paljoa näkynyt, mutta äidin kädenjälki sitäkin selvemmin. Kämppikseni synttärilounasta syötiin pitkään ja hartaasti!
Sitten vain keltainen Fiatti alle ja matkaan! Limosanon lisäksi käytiin kilpailevassa naapurikaupungissa Sant'Angelossa, jossa kuulema tytöt ovat tyhmiä ja pojat vielä tyhmempiä, ja pyörähdettiin myös Campobassossa, joka ei kuitenkaan ollut mitenkään erikoinen ilmestys, tavallinen iso kaupunki ja tylsiä nykyaikaisia rakennuksia. Vanhan linnankin olivat muuttaneet meteorologiseksi laboratorioksi, mokomat. Toisena päivänä käytiin Agnonessa katsomassa kirkonkellojen valimoa, joka on Vatikaanin hovihankkija ja melko todennäköisesti vastuussa Suomenkin kirkkojen kellonkilinästä. Kaupunki on aivan valtavan mutkaisen tien päässä korkealla huipulla, vähän niin kuin kaikki muutkin kaupungit Molisessa. Agnonesta matka jatkui Castel san Vincenzoon, jossa on kuuluisan luostarin rauniot Volturno-joen (krhm, ojan) rannalla. En minä niin niistä raunioista, nykymunkitkin olivat menneet puhelakkoon ja kammioihinsa mököttämään, joten parasta hupia oli oikeastaan taputella poneja ja varastaa kirsikoita. Kolmantena päivänä lähdettiin itään ja Termolin kaupunkiin merta katsomaan. Minä kävin pariin otteeseen uimassakin, italialaisia ei lapsia lukuunottamatta juuri vedessä näkynyt. Pöhköt, sehän oli lämmintä kuin mikä!
Molisen reissusta jäi kaiken kaikkiaan hyvä mieli, ihmiset olivat taas yllätys yllätys varsin mukavia, ruoka hyvää (ja sitä todellakin oli riittävästi!) ja luonto täynnä mitä ihmeellisempiä asioita. Yksi hauskimpia oli ehkä pieni sisilisko kylpyhuoneessa: aina kun joku tuli liian lähelle, se livisti piirongin taakse ja kurkki sieltä niin että vain nenä näkyi. Limosanoa voisin melkein suositella turisteille, mutta enpä taida kuitenkaan. Turha turismi vain tuhoaisi kaiken autenttisen, houkuttelisi nurkille mafian ja intialaiset aurinkolasikauppiaat, ja ehkä joku turkkilainen pystyttäisi kylän vaarien ja kissaeläinten ihmetykseksi kebap-kioskin pääkadun varteen. Siinä sitten limosanolaiset puhuisivat hassua murrettaan ja kysyisivät silmät pyöreinä vastaantulijalta että cumme c'ti? johon vastaantulija että c'tinghe buone.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti